Istun bussissa jalat mukavasti ylhäällä. Edessä siintää harmaa tie ja takana kuuluu hauska, vaimea pulina. Tämän kesän toinen porukka on matkalla Pärnuun. Tänään on matkan ensimmäinen päivä - siis leirimatkan - rippikoulun aloitimme yhdessä jo tammikuussa. Kevään tutustumisjaksolla on ehditty tavata jo monta kertaa, tutustua, oppia ja muokkautua ryhmäksi. Ohjaajatiimi on valmistellut, säätänyt ja sopinut asioita. Kuitenkin jotain aivan erityistä on vielä edessä, sillä rippikoulun ns. intensiivijakso eli rippikoululeiri (tai ripari tai ripsu, rakkaalla lapsella on monta nimeä) on aivan alkutekijöissään.

Kirkossa toistetaan aivan liian usein väsyneitä matkametaforia, mutta silti aion sortua nyt itse aivan samaa. Nimittäin rippikoulu on matka, ja tämä klisee on tosi. Rippikoulumatka avaa mahdollisuuksia nuorille ja meille aikuisille tutustua itseemme, Jumalaan, maailmaan, lähimmäiseen ja kirkkoon. Avoimelle mielelle löytyy paljon mahdollisuuksia. Matkaan mahtuu varmasti paljon myös jännittäviä, jopa pelottavia asioita. Monesti vaikeinta on ylittää sisäisiä esteitä.

Olemme valmistelleet tätä rippikoulua paitsi meidän aikuisten kesken myös yhdessä nuorten kanssa. Heillä on omia odotuksia, toiveita ja tavoitteita rippikoulun suhteen - ja kyllä myös joitakin pelkoja. Paras ripari ikinä tehdään aina yhdessä. Yhteishenki, turvallinen tila, luottamuksen ilmapiiri tai työskentelyn intensiteetti ei synny ilman rippikoululaisten (ja isosten) aktiivista panosta. Tällä matkalla me tarvitsemme toinen toistamme niin ilon synnyttämisessä kuin pelon voittamisessa. Pyhä kirja vakuuttaa: Rakkaudessa ei ole pelkoa. Ei ripaustakaan.

Rippikoulussa teemme matkaa yhdessä. Tähän vielä toinen klisee: Näin on myös (hengellisessä) elämässämme. Kirkko, seurakunta on matkalla oleva Jumalan kansa. Yksi rippikouluryhmä on tämä yhteisö pienoiskoossa: tien kulkijoita, ennen pitkää aina matkalla kohti kotia.

Tämän kirjoitti korkeakoulupappi Tiina, kesäisin Jumalan hullu rippikoululaivassa.