Tänään ajelin aamutuimaan kahden leirikeskuksen Lepikon ja Alskathemmetin ohi Österiin. ”Miksi aamutunnit eivät voi olla tuossa lähellä olevassa, vaan siellä kauimmaisessa leirikeskuksessa”, ajattelin. Ei ollut se paras aamuni.

Astuin sisään hiljaiseen leirikeskukseen. Oli menossa aamuhartaus kappelissa. Raotin ovea varovasti. Silmieni edessä oli koko riparilaisten joukko ja käsin kosketeltava hartauden tuntu. Koko joukko istui hiljaa. Kännyköitä ei näkynyt yhdessäkään kädessä. Sen sijaan silmät tuijottivat keskittyneesti rippipappia, joka istui rennosti alttarin edessä ja jutteli nuorille Raamatun asioista. Tuollaista puhetta oli helppo kuunnella ja siinä hetkessä vierailijakin pääsi leirin hyvään tunnelmaan mukaan. Yllätys oli myös se, kuinka nuoret lauloivat arastelematta mukana. Hartaus oli yhteinen hetki, ei jonkun suoritus.

Hartauden päätyttyä oli aika vastata nuorten tekemiin päivän kysymyksiin. Nuorilla on mahdollisuus tehdä nimettömästi kysymyksiä ohjaajille ihan mistä aiheesta vain. Niitä riittikin aivan laidasta laitaan pizza-päivästä homokeskusteluun. Useimmat kysymykset olivat todella puhuttelevia, eikä kaikkiin ollut aivan helppo vastata. Onneksi kaikkea ei tarvitse edes ohjaajan tietää.

Kun puolenpäivän jälkeen lähdin ajelemaan lähetystunnit pidettyäni kohti kaupunkia, oli tällä kertaa mieli virkeä. Nuorten kanssa vietettyt tunnit keskusteluineen piristivät jopa tällaista vanhan puoleista työntekijää. Leirillä oli ihana nuorten joukko. Toivon että vanhemmat saavat saman hyvän kokemuksen vierailuillassa.

Riitta