Rippikoulun tehtävä on vahvistaa nuorten uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja varustaa heitä elämään kristittynä. Ohjaajana on joskus vaikea tietää, mitä nuoret ovat sisäistäneet ja oppineet. Kertooko se jumalanpalveluksen sisäistämisestä, kun jossain vaiheessa käytävillä raikuu ”Isän ja Pojan ja Pyhä Hengen nimeen” ja möreä-ääninen kuoro vastaa ”aamen, aamen, aaaaaaamen”? Ainakin aamujumalanpalveluksen liturgiset osat näyttävät painuneen pysyvästi tajuntaan. Viimeiseen päivään mennessä kaikki ovat oppineet 10 käskyä, uskontunnustuksen, Isä meidän ja Herran siunauksen. Loppukertauksessa osataan vastata, mitä kaste tarkoittaa ja miksi Jeesus kuoli ristillä. Ollaanko nyt valmiita konfirmaatioon ja kirkon täysivaltaisiksi jäseniksi?

Konfirmaatiossa koen itseni etuoikeutetuksi, kun saan olla siunaamassa nuoria elämän matkalle. Siunauksen vastaanottajat ovat usein totisia ja herkällä mielellä. Liikutusta saan nieleskellä itsekin, jos yhtään päästän itseni ajattelemaan, mitä olemme yhdessä kokeneet, mistä kukin on alttarille tullut tai mihin elämä mahtaa tulevaisuudessa kuljettaa. Ja onko sillä lopulta merkitystä, mitä ulkoläksyistä tai opetuksista muistaa? Eikö tärkeintä ole juuri siunaus – hyvän Jumalan läsnäolo tässä ja nyt sekä jokaisessa päivässä tästä eteenpäin.

Tämän kesän suosituimmassa konfirmaatiolaulussa lauletaan:

”Sade tuli tulvana yli pysäkin,
sinä olet ihme, suuri sittenkin.
Sinulla on ilma ja kyky hengittää,
olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää.”
(Juha Tapio / Sitkeä sydän)

- Sanna, nuorisotyönohjaaja